keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2005

Men prefer subordinate women to equals

Tänään olen metsästänyt imuriini pölypusseja sillä antaumuksella, että kun vihdoin niitä löysin (kahdeksas kauppa), olin purskahtaa itkuun. Puhtaasta helpotuksesta.

Mietin myös moneenko kategoriaan ne miehet, joita deitti-palstoilla pyörii, minun kokemukseni mukaan asettuvat, mutta ajatus ei vielä ole valmis, joten siitä myöhemmin.

Sen sijaan oheinen "tietoisku" (emmekö me naiset jo tienneetkin tämän??), joka ehkä selittää tästä maailmankaikkeudesta jotain:

MEN PREFER SUBORDINATE WOMEN TO EQUALS

NEW YORK - Men would rather marry their female assistants than equal-ranking women or their supervisors, according to social psychologists. The results are based on a study of men's ratings of imaginary women with different job titles, during which they judged them according to their appeal as a one-night stand, friend, or long-term partner.

Men's preferences for less-dominant women may be rooted in evolution, the researchers suggest. "Males who preferred to mate with relatively subordinate partners - as opposed to higher dominance partners - may have been better able to limit the chance - or amount - of paternal uncertainty, either by preventing their partner from having sex outside of the partnership or by being able to closely monitor their partner's sexual behavior for possible infidelity", write Stephanie L. Brown and Brian P. Lewis.

Brown is based at the University of Michigan in Ann Arbor, and Lewis at the University of California in Los Angeles. Previous investigations into what type of mate men and women prefer have defined dominance in different ways. Some studies, for instance, have described dominance by personality - such as aggressiveness - or by possession of desirable resources, such as status, fame or fortune. Many of these studies, in contrast to the current research, found that men did not appear to have a preference for women who were less dominant than themselves, according to their definitions of dominance.

In the current study, Brown and Lewis based dominance on differences in rankin the workplace, where dominant, potential mates have the ability to "exercise their own will at the expense of a less dominant other", they write in the journal Evolution and Human Behavior.

During the study, 120 male and 208 female undergraduates read scenario sabout different people at work, looked at their pictures, and noted how much they would like to be associated them. All photos were deemed by judges to be of people similar in age and attractiveness. Men said they would prefer a less-dominant women both as long-term partners and as friends they would enjoy doing things with, such as exercising and going to a party. In contrast, for women, a man's status had no influence on his desirability as a partner.

SOURCE: Evolution and Human Behavior, November 2004.

***

Don't talk unless you can improve the silence

maanantaina, maaliskuuta 28, 2005

Liian älykäs vaimoksi?

Nyt alkaa mennä hermo. Juuri kun olin muutaman päivän ähkimisen jälkeen päässyt siihen vaiheeseen, että sain kämpän imurointikuntoon, ehdin imuroida vain eteisen kun imurin pussi tuli täyteen. Eikä kaapissa tietenkään ole lisää pölypusseja. Lisäksi kun poistin pölypussin, en enää saanut 15 minuutin säheltämisen ja kiroilun jälkeenkään pölypussisäiliön ovea kiinni. Harhainen muistikuvani on, että ennenkin olen joutunut taistelemaan ko oven kanssa. Sen sijaan muistan selkeästi, kuinka vaikea on löytää juuri tähän imuriin sopivia pölypusseja; viimeksi etsin niitä about kuukauden. Goddammit!

Imurointiyrityksestä hermostuneena päätin sitten maksimoida tuskan ja hyppäsin vaakaan. Ziisus!!!! En olisi uskonut mahdolliseksi, että pääsiäisen aikana ehtii lihota melkein 5 kg. Ja niin kuin suunnittelin käyväni kävelyllä ja syöväni terveellisesti. Nyt täytyy alkaa tehdä asialle TODELLA jotain. Kevät tulee ja minä vain paisun. Aaaaakkk!

Pieni tietoisku:

TOO SMART TO BE A WIFE

Men prefer their wives to be less intelligent than themselves and successful women struggle to stay married, research reveals. Relationship experts say professional men prefer to marry women "like theirmums" who do not challenge them intellectually. And evidence backs up the commonly-held belief that women who succeed incareers find it hard to repeat that success in the home.

The study of 900 men and women measured their IQs at 11 and again 40 yearslater to see how their lives had moved on. Academics from Bristol, Edinburgh, Aberdeen and Glasgow universities who conducted the survey found that the brightest schoolgirls, unlike their male classmates, did not succeed in the marital stakes.They also found that 88 per cent of the top-earning men were married, compared with 80 per cent of the poorest men.

These figures contrast with the female category where 82 per cent of thetop-earning women were married, as opposed to 86 per cent of the lowestearning. "The finding that IQ in early life appears to be associated with the likelihood to marry is important because factors in childhood may determine a person's marital status in adulthood which may in turn influence future health and mortality," the study in the Journal of Personality and Individual Differences said.

Christine Northam of Relate, a marriage guidance counselling service, said: "Many men do feel intimidated by intelligent women. If their mum and dad played traditional roles, even if they are liberal themselves, they have to do a huge leap to find a way of finding and holding down a new role from the one they were shown as a child."Their experiences were of their mother as the 'little wife' while the father went out and worked."

Marriage is good for men. They actually like being married -- when they aren't depression sets in. "What these figures also reflect is that society is changing." In the past, people perceived their social status was reflected in their marital status. "We find more women now are choosing not to have children or get married."


Olisiko tämä tutkimus hyvä pelastava vastaus kaikille niillä ärsyttäville naimisissa oleville kyselijöille, jotka ahdistelevat yli 28-vuotiaita naimattomia naisia? Useat näistä kyselijöistähän ovat naisia, jotka toisaalla kiroavat sitä että ovat itse naimisissa, mutta samalla arviovat naimisissa olevat naiset korkeamalle omassa hierarkia-rankingissaan. Syytä tähän korkeampaan statukseen en tiedä, itse ainakin arvioin ihmisiä ihan muilla perusteilla kuin heidän aviosäädyllään. Itse asiassa taidan salaa ihailla naisia, jotka ovat olleet naimattomia koko ikänsä. Miksikö? Ehkä siksi että se osoittaa heidän olevan vahvoja, koska ovat kyenneet vastustamaan vallitsevaa perhemallia. Yleensä sellaiset naiset ovat myös eläneet keskimääräistä erikoisemman ja virikkeellisemmän elämän.

Mutta tahdonko itse olla koko elämäni naimattomana? Jaa-a. Vaikea kysymys. Lapsia tiedän haluavani, ja niiden hoitaminen taas on helpompaa kaksin kuin yksin, ellei mies ole siihen puuhaan aivan epäkelpo. Mutta uskonko siihen, että olisin tyytyväinen vain yhteen mieheen koko elämäni ajan? En. Ja mielestäni avioliitto kuitenkin perustuu juuri siihen ideaan.

Noh, elämä näyttää...


***

The pure and simple truth is rarely pure and never simple

sunnuntaina, maaliskuuta 27, 2005

Ei koskaan

Jos minun pitäisi valita itselleni iskulause, olisi se ehdottomasti: Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.

Se lause todella pitää paikkaansa, ainakin omalla kohdallani. Ihan ensimmäisenä tajusin sen lauseen mahdin joskus parikymppisenä. Kuljin junalla opiskelemaan Helsinkiin ja odotin opiskelija-asunnon saamista kaupungista. Silloin ajattelin aina, kun menin Tapulikaupungin ohi junalla, että en ikinä haluaisi sinne asumaan enkä suostuisi, jos sieltä minulle opiskelijasolu osoitettaisiin. Vaan kuinkas kävikään, juuri sinnehän sitten päädyin asumaan seuraaviksi vuosiksi. Ja itse asiassa viihdyin, paikka ei ollut maineensa veroinen.

Viimeisimpänä "ei koskaan"-ajatuksena muistan ajatelleeni, etten koskaan voisi seurustella miehen kanssa, joka käyttää bootseja. Viimeksi kun Luolamies luonani vieraili, hänellä oli bootsit jalassaan. Ruskeat, nahkaiset, tylppäkärkiset, kovasti käytetyn näköiset. En voinut muuta kuin katsoa niitä vaiti ja antaa vinon hymyn langeta kasvoilleni.

Nykyisin pelkään sanoa tai edes ajatella ääneen "ei koskaan", koska saman tien tajuntani havahtuu: asia toteutuu varmasti, jonain päivänä. Tämän vuoksi olen menettänyt myös kykyni tuomita toisia ihmisiä, koska en koskaan voi sanoa miten itse toimisin heidän sijassaan. Itse asiassa, olisiko tämä se ainoa "ei koskaan"-lause, joka kohdallani pitää paikkaansa? Tuskin. Varmaan seuraavaksi huomaan kannattavani jonkun ihmisen kuolemantuomiota...

En viitsi aloittaa tätä kappaletta toteamalla, että itse en koskaan tekisi siten kuin ex-seurustelukumppanini, kitaristirenttu, eilen teki, vaikka mieleni tekisikin. Varmaan kuitenkin jossain olosuhteissa kirjoittaisin samalla tavalla. Hän kuitenkin oli lähettänyt minulle e-postia, jossa totesi suunnilleen näin: "Terve. Mitä sulle kuuluu? Kattelin eilen vanhoja valokuvia ja törmäsin tissikuvaasi. Täytyi oikein runkkia. Mutta sellasta se joskus on. Mitäs sulle ja miehelles kuuluu? [...]".

Heh. Täytynee selittää, että hän ei ole mikään idiootti, vaikka äskeisen perusteella niin voisi olettaakin. Hän on hän. Ei mitenkään niin tavallinen ihminen (=siksi häneen ihastuinkin), kirjoittaa yhtä aidosti kuin puhuukin, oulun murteella vieläpä, ja laukoo suustaan välillä mitä sattuu. Seksi on hänelle yhtä luontevaa kuin kahvin juominen. Niinpä tuo tisseistä ja masturboinnista puhuminenkin on ihan luontevaa, häneltä. Minun kai pitäisi ottaa tuo ikään kuin kehuna: pitää tiettyä ruumiinosaani edelleen kiihottavana ja haluaa kertoa sen, ja myös sen että olen vielä hänen ajatuksissaan, vaikka seurusteleekin uuden naisen kanssa.

Sekin on muuten huvittavaa, että hän mainitsee uuden naisensa vain jos minä puhun Luolamiehestä. Tuota postia kirjoittasessaan hän oli sen tiedon varassa, ettei meillä mene hyvin ja ehkemme tapaile enää ollenkaan, joten hän puhui hiihtolomansa tekemisistä minä-muodossa. Kun sitten kerroin, että minulla ja Luolamiehellä menee paremmin kuin koskaan, ja kysyin että kai hänen naisensakin oli mukana lomalla, niin vastaus muuttui jo me-muotoiseksi.

Miehet, ainakin tietyt rentut "peluri"miehet, ovat kai parantumattomia. Salaa hän varmaan toivoisi, että saisi minut vielä pauloihinsa, jotta sitten voisi turhamaisuuttaan torjua minut. Mutta hän ei taida ymmärtää naisia, tai ainakaan minua: kun kerran päästän irti, päästän lopullisesti irti. Sen jälkeen ex on kyllä ihmisenä minulle hyvinkin olemassa, ja välitän hänestä, mutta miehenä hän lakkaa olemasta.

No, kyllä hän vielä joku päivä ymmärtää. Viimeistään silloin kun lunastan lupaukseni ja pyydän hänet kahville uuteen asuntooni ja hän toteaa livenä, ettei hänen viehätysvoimansa enää pidä.

Sinänsä muuten odotan sitä että näen hänet. Olenhan minä nyt hänen exänsä, ja hän käyttäytynee minua kohtaan samoin, kun käyttäytyi silloista exäänsä kohtaan kun me seurustelimme. Koska kitaristirenttu on, mies kun on, ennalta arvattava käytökseltään, tiedän että hän todennäköisesti lähetti samanlaisia posteja silloiselle exälleen, ja koska hän myös kävi kahvilla silloisen exänsä kanssa, tulee hän käyttäytymään minun luonani samalla tavalla kuin ex-exänsä luona. Tietenkin niissä rajoissa mitkä minä hänelle asetan, ja sitähän en taas tiedä mitkä rajat hänen silloinen exänsä asetti. Luulen kuitenkin, että tämä oli vähän väljempi rajoissaan; eiköhän minua aikoinaan petetty hänen kanssaan. Mutta en jaksa olla vihainen, pettynyt tai katkera, kitaristi nyt vaan oli ja on luonteeltaan sellainen, lähinnä tunnen sympatiaa hänen nykyistä naistaan kohtaan. Toivottavasti tämäkin on naisena salliva, ja vain nauraisi esim. saadessaan tietää tuosta e-postista, minkä minä sain. Mutta eihän hän saa tietää, juuri se tekee kitaristista pelurin.

***

Ja loppuun päivän viisaus (jonka olen yrittänyt muistaa laittaa jokaisen kirjoituksen perään, mutta nyt vasta muistan ensi kertaa....)

It is human nature to think wisely and act foolishly

torstaina, maaliskuuta 24, 2005

Tiedostamista ja ei-tiedostamista

Ikäväni Luolamiestä kohti kovenee. Ja samalla raivoni siitä miksei hänestä kuulu mitään. Se tietenkin johtaa siihen lopputulokseen, että mietin vähän väliä miksi olen niin ihastunut häneen.

Minä uskon alitajuntaan, ja tiedostamattomiin tuoksuihin. Kun nainen ensi kertaa tapaa miehen, hänelle joko tulee tai ei tule halu koskettaa miestä. Tämä halu tulee tiedostamattomista asioista, ehkä juuri miehen tuoksusta. Jos tätä järjetöntä koskettamisen halua ei tule, ainakin minun on aivan turha aloittaa mitään muuta kuin platonista ihmissuhdetta hänen kanssaan. Toki meni vuosia oppia tämä...

No, tuo tietenkin voi olla ihan bullshittiä, oma surkea teoriani jolla puolustelen mm. sitä että olen ihastunut Luolamieheen. Mutta luulen kyllä että muillakin naisilla saattaa olla samanlaisia kokemuksia?

Törmäsin Luolamieheen netin kautta, ihan perinteisesti cityn deittipalstan avituksella. Muutamat meilit lähtivät kumpaankin suuntaan ennen kuin tapasin hänet. Kun näin hänet ensimmäistä kertaa, oli välillämme etäisyyttä n. 10 metriä ja ehdin "arvioida" häntä parin sekunnin ajan ennen kuin hän oli luonani ja kättelemässä. Ensimmäinen ajatukseni ei ollut mairitteleva: apua, ei kai hän vaan ole tuo... ai, kyllä hän on... noh, ei ole minun makuuni ulkonäöllisesti... no, jutellaan nyt hetki...

Mutta jossain välissä juttelua sitten tajusin, että halusin hänen koskettavan minua tai halusin itse koskettaa häntä. Se oli merkittävin tekijä miksi puolittain pakotin hänet seuraavalle päivälle leffaan kanssani. Toki sekin, että juttelu sujui ja pidin hänen ajatuksistaan auttoi, mutta eikö olekin järjetöntä, että tiedostamaton pitäminen oli kuitenkin jutun jatkumisen taustalla? Ei ihme jos aina karahdan kiville suhteissani, kun valintaperusteeni ovat näin järjettömät... vai ovatko?

Olisin pari vuotta sitten voinut hyppiä riemusta ja halunnut soittaa kaikille naisystävilleni, kun luin Tiede-lehdestä artikkelin, joka käsitteli tuoksun merkitystä parinvalinnassa, niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Siinä puhuttiin feromoneista, mutta minä puhun yksinkertaisesti tuoksusta. On siis ihan tutkittu tosiasia, että sekä miehet että naiset valitsevat parinsa tuoksun perusteella, niin pelkästään seksipartnerinsa kuin elämänkumppaninsakin. Eivät tietenkään kaikki. Jotkut valitsevat ihan faktojenkin perusteella, kuulemma: pankkitilin saldo, lihakset, työpaikka, koulutus jne. Valitettavasti minä en kuulu näihin järkeviin, faktoja arvostaviin naisiin.

Se on myös tutkittu, että naisilla e-pillerit vaikuttavat tähän tuoksuälyyn. E-pillereiden käyttö sekoittaa ja lamaannuttaa tämän tuoksuälyn, joten nainen ei enää pysty tekemään valintaansa tällä perusteella. Kun tämän luin, aloin tietenkin kelata elämääni taaksepäin ja tietenkin olin löytävinäni selvän yhteyden omien partnerivalintojeni ja e-pillereiden välillä.

Aina kun olin syönyt e-pillereitä tutustuessani uuteen seurustelukumppaniini, olin haksahtanut näihin kiltteihin ja kunnollisiin miehiin vain todetakseni, ettei seksi eikä läheisyys muutoinkaan toiminut. Vai mitä sanotte siitä, kun ensimmäistä kertaa harrastin seksiä entisen avokumppanini (aivan ihanan kiltin älykkään empaattisen miehen) kanssa, muistan vain sen miten hän oli päälläni ja minä katsoin hänen nenänpäässään killuvaa hikipisaraa, ja mietin koska se tippuisi iholleni..... Ja tiedän, tämä kuulostaa elokuvien kliseeltä, mutta ei valitettavasti ole sellainen. Näin jälkikäteen on helppo päivitellä, mikä nuija olin! Mutta söinhän silloin pillereitä, joten perustin haluni seurustella niihin muihin seikkoihin..

Vertailun vuoksi voin sanoa, että rakastellessamme Luolamiehen kanssa ensimmäistä kertaa, en muista kuin suuren kiihkon, tarpeen olla lähellä, koskettaa, nauttia... siinä en todellakaan kytännyt mitään hikipisaraa tai miettinyt että "no tule jo nyt, niin saadaan homma ohi..". Huh.

No, tuon muistaminen nyt ei helpottanut mitenkään ikävääni, päinvastoin. Onneksi olo on kuitenkin levollinen, tapaamme pääsiäisen jälkeen varmasti. Siitä todisteena olkoon mysli, jugurtit ja oluttölkit, jotka hän itse osti odottamaan paluutaan. Lupasi jopa tuoda kylpytakin ja -tohvelit. Kuinka voi ihminen (nainen) tulla pienistä asioista iloiseksi... ?!

keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2005

Parisuhdehistoriaa

Minulla on ikävä Luolamiestä, joka on työmatkalla Euroopassa. Antaisin aika paljon siitä että saisin käpertyä hänen syliinsä nukahtamaan, mutta nyt on pärjättävä yksin. Ikävää ei tietenkään yhtään lievitä se, että hän ei ole soittanut/viestitellyt kertaakaan, vaikka on jo maanantaista asti siellä ollut. No, se johtunee siitä ettei katso asiaa tarpeelliseksi, mutta herättää minussa sen saman puoliraivon kuin muutkin hänen "huomaamattomuutensa": mikä piru hänessä muka on niin ihanaa, että olen niin hemmetin ihastunut häneen?

Vasten tahtoani joudun selittämään parisuhdehistoriaani siten, että kaikki ennen kokematon ja uusi vetää puoleensa ja vastakohdissa on viehätystä. Ensimmäinen poikakaverini oli vahva, tuttu ja turvallinen, joten kun hänestä erosin ei aikaakaan kun sorruin tunteelliseen, ongelmalliseen, itsekkääseen ja epävarmaan (itsestään, elämästään, suhteestaan) tyyppiin.

Vastapainoksi hänelle aloitin tähän mennessä sen ainoan avoliittoni (ei sentään kihloja..) empaattisen, kiltin, älykkään ja huolehtivaisen miehen kanssa. Oikea anopin- ja vielä enemmän apen unelma. Mutta minulle kynnysmatto ja itsestäänselvyys.

Sitten seurasi elämäni tähän astinen ensimmäinen ns. villi kausi: yhden yön juttuja ja lyhyitä tuttavuuksia, ja huipentumana melkein 9 kk seurustelu "yli-ikäisen ei-luotettavan kitaristirentun" kanssa. Suhde jossa elettiin viikonlopuilla, siiderillä, seksillä ja onneksi myös naurulla.

Vastakohdista toiseen siis olen hyppinyt. Ja ainoa asia minkä olen oppinut, on se että liian "hyvä" mies ei toimi minulla. Alistan hänet kynnysmatoksi, manipuloin, käytän hyväksi... ja menetän lopulta kunnioituksen. Pidä siinä sitten seksielämä hohdokkaana. Ei onnistu, voin kertoa. Silti joka kerta kun tällainen liian hyvä mies eteeni astuu, sisäinen minäni nitisee liitoksissaan: siinä olisi turvallinen vaihtoehto, jonka kanssa perheen perusteminen ei olisi riski. Mutta kun ei niin ei, enää en pysty tässä asiassa itseäni huijaamaan.

Tarvitsen siis miehen, joka on tarpeeksi jääräpäinen ollakseen oma itsensä, joka tilanteessa. Miehen, joka ei pahemmin hötkyile minun mieleni mukaan. Mutta myös miehen, joka on kohtuullisen älykäs eikä mikään sosiaalinen failure, ja joka osaa käyttää iskuporakonetta. Onnekseni olen hyvä kestämään jotain ei-toivottavia piirteitä kuten vaikkapa alkavaa kaljuuntumista tai vanhahtavaa vaatemakua jos vain perusasiat on kunnossa. Sillä näitä itsenäisiä, itsepäisiä ja silti niin ihania miehiä on järkyttävän vaikea löytää!

Viimeksi käydessäni sokkotreffeillä olin huutaa "EIEIEIEI" ja rynnätä sokkotreffityypin sohvalta (ja samantien ovesta) pois, kun hän minuutin istumisen jälkeen ojensi kaukosäätimen minulle ja sanoi "päätä sinä". Se tilanne oli oma henkilökohtainen painajaiseni ja suhteen kehittyminen ihanan, kiltin ja kunnollisen miehen kanssa jäi siihen. Enkä edes kadu.

Luolamieheen takaisin. Luolamies on siis sitä mitä olen halunnut: mies joka saa minut ikävöimään ja haluamaan kiehnätä hänen kyljessään, mies joka raivostuttaa minua vähintään joka toinen tapaamiskerta jollain omintakeisella toiminnallaan/mielipiteellään/tekemättä jättämisellään tms., mies joka tälläkin hetkellä luultavasti tietää että kaipaan hänen yhteydenottoaan, mutta ei juuri sen takia otakaan yhteyttä.

Sitä saa mitä tilaa. Minä tilasin itsepäisen, vähän äijämäisen miehen, ja kehtaan vielä olla tyytyväinen. But how long....? Viimeksi hän sanoi minulle, että pitää todennäköisempänä sitä, että sen sijaan että hän "jättäisi" minut, minä ehdin jättää hänet koska hän ei mene minun mieleni mukaan joka asiassa.

En silti voi sille mitään, että polveni lyövät loukkua joka kerta kun muistelen hänen lähtöään täältä ulkomaanreissulleen. "Ole sitten kiltisti", sanoi hän, ja sellaisella äänensävyllä kuin olisi vielä tarkoittanutkin sitä.

tiistaina, maaliskuuta 22, 2005

Vakuuttavaa hurahtamista

Kävin tänään hakemassa postista kirjakerhon tutustumistarjouspaketin, johon olin saanut muutamalla eurolla valita viisi mieleistäni kirjaa. Samalla tuli mieleeni eräs vanha artikkeli ministeri Sinikka Mönkäreestä ja hänen (silloin) 27-vuotiaasta tyttärestään, jotka rohkeasti ilmoittivat hurahtaneensa ostoskanavaan ja sen tuotteisiin. Huh, ajattelin artikkelia lukiessani. Eipä vaikuta kovin valveutuneelta ja vakuuttavalta tuollainen ministerin harrastuksena. Mutta samaahan voi sanoa minustakin, minä vain olen hurahtanut kirjakerhoihin. Ei kovin vakuuttavaa sekään.

Äitini kuului aikoinaan kirjakerhoon, mutta vain yhteen. Sieltä tulleista kirjoista otettiin aina kansilehdet pois, jotta kirjahyllyssä säilyisi kaunis sinisten kirjojen rivistö. Nyttemmin niitä kirjoja on vaikea saada edes kirppiksellä 50 sentin kappalehintaan myytyä, kun ei ole kansilehtiä tallella ja painoksetkin ovat kirjakerhon omia. Kerääjiä ei tuollainen massabisnes kiinnosta.

Minun kirjakerhoiluni alkoi köyhänä opiskelijana. Liityin ensin yhteen kerhoon, sitten melko pian toiseen ja lopulta, kun ajattelin että samallahan se käy muutaman muunkin kerhon "hanskaaminen", kaikkiin muihinkin markkinoilta löytyviin kirjakerhoihin. Niitä olikin sitten parhaana aikana viisi. Sen lisäksi laitoin heikoimpina hetkinäni myös avokumppanini (joka ei ollut tehnyt osoitteenmuutosta) ja äitini myös liittymään kirjakerhoon, jotta saisin "ilmaisia" kirjoja heidän liittyessään. Itselleni plussaksi on kyllä merkittävä se, että ostin heidän kerhotunnuksillaan nopeasti n määrän kirjoja, jotta he pystyivät irtisanomaan itsensä kerhoista.

Muutama vuosi sitten sain itsestäni sen verran irti, että irtisanouduin kahdesta kerhosta, yksi olikin jo loppunut kirjakerhon puolesta. Samalla vannoin, etten enää ikinä liity mihinkään.

Ei mennyt kauaakaan kun jo liityin musiikkikerhoon. Perustelin sen sillä, että cd-levyjä tulee kuunneltua monia kertoja, toisin kuin kirjoja tulee luettua vain kerran, pääsääntöisesti.

Viimeisen vuoden aikana olen ollut aivan holtiton kerhoihin liittymisessäni: ei riittänyt pelkkä musiikkikerho, vaan piti liittyä myös dvd-kerhoon, sekä aikuisten että lasten sellaiseen. Eikä ole kauan siitä ajastakaan, jolloin ihmettelin ihmisiä jotka keräsivät dvd-kirjastoa itselleen; kätevämpäähän on vain hakea vuokrafilmi jos jonkun tietyn leffan haluaa joskus katsoa. Right?

Nyt olen sitten liittynyt kahden kuukauden aikana myös kahteen kirjakerhoon, niihin joista muutama vuosi sitten tuskalla irtisanoin itseni. Tällä kertaa puolustelen itseäni sillä, että tilaan vain ja ainoastaan sellaisia tietokirjoja, jotka eivät kulu kertalukemalla, vaan jotka on kätevää omistaa omassa kirjahyllyssään. Ja jos satun erehtymään tilaamaan jonkun dekkarin, tilaan sellaisen jonka saan helposti myytyä työpaikan nettikirppiksellä. Ja alennuksesta voin tilata sellaisia kirjoja joita on hyvä antaa lahjaksi, ja jos tilaan proosaa, luen sen niin siististi että voin senkin lahjoittaa ystävälleni, ja.....

Kun tänään avasin pakettia, kiitin mielessäni itseäni siitä, että muistin avata pakkauksen sillä hetkellä, kun seurustelukumppanini (jatkossa Luolamies, koska hänellä on tapana antaa vastaukseksi kysymyksiini vain mörähdyksiä, koska tietää minun ärsyyntyvän siitä) ei ollut läsnä. Hän nimittäin olisi varmaan saanut ahdistusreaktion kun paketista paljastui mm. Lapsiperheen lääkärikirja ja Suuri vauvakirja. Olimmehan melkein päättäneet vasta alkaneen seurustelumme taannoin siitä syystä, että Luolamies pelkäsi minun haluavan pakottaa hänet isyyteen liian pian.

Hieman kyllä itseänikin arvelutti/pelotti/huvitti kun paketista nuo kirjat löysin; en nimittäin muistanut että olin tilannut ne. Muistin kyllä Suuren askartelukirjan tilaamisen, mutta nuo vauvaeepokset..... hmmmmmm. Kai se on myönnettävä, että vieläkin kärsin jonkun asteisesta vauvakuumeesta (tai korjaan: lapsikuumeesta, koska lapset herättävät enemmän sympatioita kuin pienet vauvat).

Vakiperusteluni lapsiaiheisten kirjojen kohdalla on: voinhan sitten antaa ne lahjaksi tuttavaperheille, joille tulee jälkikasvua.

Ihminen on mestari huijaamaan itseään. Minä ainakin.

Nyt olen jo ahminut ensimmäiset 50 sivua Suuresta vauvakirjasta, ja edelleen olen tyytyväinen, että Luolamies on työmatkalla, jotta voin lukea kirjan loppuun ja nähdä unia pikkuisista potkuhousuista. Tai sitten painajaisia koliikista, kätkytkuolemista ja yösyötöistä.

maanantaina, maaliskuuta 21, 2005

Kaaosteoria

Minä olen luonut oman kaaosteoriani. Tosin luulen, etten ole ainoa ihminen tässä maailmassa, joka on tehnyt siten, mutta se ei asiaa muuta¨saati sitä paranna. Valitettavasti.

Kaaosteoriassani vain yksi kohta on helppo määritellä: se hetki, kun tajuan taas kerran toteuttavani sitä. Tänään on juuri se hetki. Istun punertavien petivaatteideni seassa, parisängyllä, yksin, läppäri sylissäni ja vältän katsomasta ja ajattelemasta muuta kuin sitä. Jos nimittäin katsoisin yhtään läppärin ruudun ulkopuolelle, imaisisi kaaos minut sisäänsä, ja ahdistus olisi taattu. Puhumattakaan siitä, jos antaisin ajatusteni vaellella yhtään näkökenttäni ulkopuolelle, olohuoneen ja keittiön puolelle... siellä minua odottaisi vielä hallitsemattomampi kaaos, jonka järjestämiseen menisi ikuisuus.

Varmaan kaikki järkevät ihmiset välttyvät tällaiselta kaaokselta; he kun osaavat sen mitä minä en osaa. He laittavat asiat, tavarat, esineet, vaatteet jne. omille paikoilleen kun käyttävät niitä. He imuroivat ja pyyhkivät pölyt yhtä säännöllisesti kuin lakkaavat kyntensä tai siistivät partansa.

Mikä on mennyt pieleen minun kotikasvatuksessani, kun en osaa hallita kaaosta, ilman että edes päästäisin syntymään mitään kaaosta? No joo, tiedän kyllä, ylihuolehtivainen äiti ja vapautus siivouksesta, mutta miksen sitten aikuisena ole opetellut näitä asioita.

Olen patalaiska. Mukavuudenhaluinen. Liian hyvä uppoutumaan johonkin toisarvoiseen aina kun pitäisi tehdä jotain järkevää.

Mistä kaaos sitten alkaa? En ole täysin kyennyt tätä asiaa selvittämään, vaikka olen elänyt kaaoksen eri vaiheissa niin kauan kuin itsenäistä elämääni olen elänyt. Eli yli kymmenen vuotta (ja kyllä, luulisi siinä ajassa oppivan!). Tiedän vain sen, että aina jossain vaiheessa havahdun siihen, että kaaos on päässyt niin suureksi, että se haittaa jo paitsi kulkemistani asunnossani, myös henkistä oloani, koska päässäni takoo vain yksi ajatus: pakko siivota! Ja se on niin inhottava ajatus, että yritän paeta sitä keinolla millä hyvänsä. Nukkuminen on osoittautunut tässä hyväksi keinoksi.

Luulen kuitenkin, että kaaos saa alkunsa hyvin helposti ja viattomasti: jätän mukini yöpöydälle viemättä sitä tiskipöydälle (saati astianpesukoneeseen, mikä olisi jo pieni ihme). Seuraavaksi on helppo jättää vaikkapa banaaninkuori jo entisestään "epäsiistille" yöpöydälle, koska voinhan sitten korjata sekä mukin että banaaninkuoren samalla kertaa siitä pois. Hah!

Vaatteet ovat myös sangen helppo syy kaaokseen: väsyneenä työpäivästä riisun ne mihin sattuu, ja kas, kolmen päivän kuluttua kämpässäni onkin jo tuolinselkämykset, sohva, lattia ja sänky täynnä vaatekasoja. Ja kun tätä jatkuu muutaman viikon, niin lopputulos on taattu.

Tätä samaa teoriaa kun sovelletaan Helsingin Sanomiin, aikakausilehtiin, nenäliinoihin, laskuihin, lautasiin, kyniin, kenkiin, karkkipapereihin.... no, nyt kaikki voivat varmaan kuvitella miltä täällä näyttää.

Ja nyt sitten annoin siis katseeni -ja mikä vielä pahempaa- ajatusteni vaeltaa läppärin ruudun ulkopuolelle, siihen todelliseen maailmaan, mikä minua odottaa.

Niin, pakko olisi siivota. Ja kuten aina ennen tätä hetkeä, kiroan taas tälläkin hetkellä itseni alimpaan helvettiin ja ihmettelen, mikä tekee minusta niin idiootin, että päästän kotini tällaiseen kaaokseen, jonka raivaamiseen kuluu vähintään vuorokausi, ja vain sen takia, että pääsen heti seuraavana päivänä laittamaan uuden kaaosteorian alkuun.

Uh. Olen huono ihminen.

ps. taannoin kuulin erittäin hämmästyttävän asian eräältä entiseltä kaveriltani, joka ei ollut huono ihminen: hän ihmetteli kuinka saa viikonloppunsa kulumaan koska ei keksi mitään tekemistä kotonaan, kun kaikki vaatteet on pesty, silitetty ja laitettu kaappeihin, on käyty kaupassa ja siivottu ja laitettu kaikki tavarat paikalleen, ikkunatkin pesty..... ratkaisuna oli se että hän lähti äitinsä luo viikonlopuksi, kun ei keksinyt mitään tekemistä omassa kodissaan.